Miten mielikuvat sukupuolesta värittävät tapaamme katsoa ja kuvata naisurheilua? Sukupuoli-identiteetti voi tuntua itsestäänselvältä osalta minuutta, mutta yhteiskuntatieteellinen tutkimus osoittaa, että käsityksemme sukupuolesta muotoutuvat myös kulttuurin ja yhteiskunnan vaikutuksesta. Nämä käsitykset muovautuvat pitkän ajan kuluessa, minkä vuoksi niiden tunnistaminen ei aina ole yksinkertaista.
Sukupuolitutkimuksessa tätä kuvataan usein sukupuolen performatiivisuuden käsitteellä: sukupuoli ei ole vain olemista, vaan myös tekemistä, toimintaa ja toistamista. Sukupuoleen liitetyt teot ja eleet eivät siis ainoastaan ilmaise sukupuoli-identiteettiä, vaan myös muovaavat käsityksiämme siitä, millainen nainen tai mies voi olla.
Myös urheilumedia osallistuu näiden käsitysten rakentamiseen. Se ei ainoastaan kerro urheilusuorituksista, vaan tuottaa samalla mielikuvia siitä, millaiset urheilijat, kehot ja ominaisuudet ansaitsevat arvostusta. Tämä ajatus on keskeinen Emmi Lehtisen ja Marjut Jyrkisen mediatutkimuksen artikkelissa “Muodostelmaluistelun representaatiot mediassa: Naisurheilun feminiininen ihanne ja sen varjoon jäävä huippu-urheilu”. Artikkeli tarkastelee sukupuoliperformanssia urheilun näkökulmasta ja kysyy, millaisia representaatioita media tuottaa muodostelmaluistelusta ja kuinka naisvaltaisesta urheilulajista kertominen toistaa perinteisiä sukupuolikäsityksiä.
Tutkimus ja löydökset
Tutkimustaan varten Lehtinen ja Jyrkinen tarkastelivat Helsingin Sanomien artikkeleita vuosilta 2018-2023 ja näissä tuotettuja representaatioita. Näinä vuosina Suomi saavutti seitsemän MM-mitalia ja lajista julkaistiin 13 artikkelia. Analysoitavan materiaalin määrä on siis varsin maltillinen – vertailukohtana mainittakoon, että pelkästään vuoden 2023 miesten MM-jääkiekon ympärillä maajoukkueesta julkaistiin 173 artikkelia.
Lehtinen ja Jyrkinen havaitsivat, että artikkeleissa keskityttiin ensisijaisesti tunnelman kuvailuun sen sijaan, että olisi analysoitu urheilusuorituksia, avattu liikkeiden vaativuutta tai tarjottu graafista analyysia. Kuten he toteavat: “naisjoukkueurheilu näyttäytyy aineiston mediateksteissä ennen kaikkea esteettisenä ja harmonisena ilmiönä – ei vaativana ja tavoitteellisena urheiluna.”
Tämän lisäksi Lehtinen ja Jyrkinen raportoivat, että toimittajien kysymyksistä välittyi ajatus ja olettamus, että naisten työskentely kokopäiväisinä urheilijoina olisi jotenkin vierasta. Tämä herättää kysymyksen siitä, millaisia oletuksia naisurheiluun liitetään jo ennen kuin sen suorituksia edes arvioidaan. Taustalla saattaa olla käsitys siitä, että naisvaltaiset urheilulajit ovat ensisijaisesti harrastuksia, joiden merkitys rajoittuu urheilijoihin itseensä ja heidän lähipiiriinsä. Yleisökiinnostuksen, ammattilaisstatuksen ja kilpaurheilullisen kunnianhimon välinen suhde ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen.
Vaikka Lehtisen ja Jyrkisen artikkelin tarkoituksena ei ole arvioida muodostelmaluistelun potentiaalia yleisöä kiinnostavana tai kaupallisesti merkittävänä urheilulajina, he tuovat esiin kiinnostavia lukuja lajin vetovoimasta. Nämä ovat mainitsemisen arvoisia:
-
- Vuoden 2025 muodostelmaluistelun Helsingissä järjestettyjen MM-kilpailuiden liput myytiin käytännössä heti loppuun, aivan kuten edellisissä kotikisoissa vuonna 2019
-
- Vuoden 2025 kotikilpailuja seurasi Ylen lähetyksen kautta 253k katsojaa ja tapahtuma toi Helsingin alueelle noin 2,25 miljoonaa euroa
-
- Sosiaalisessa mediassa Helsinki Rockettes -muodostelmaluistelujoukkueen Instagram-tilillä on enemmän seuraajia kuin miesten jääkiekkojoukkue HIFK:lla – nyt vuonna 2026 luvut ovat 109k ja 77,3k
Luvut haastavat käsitystä siitä, että naisvaltaisten urheilulajien yleisökiinnostus tai kaupallinen potentiaali olisi lähtökohtaisesti vähäistä. Ne herättävät myös laajemman kysymyksen siitä, miten naisvaltaisten lajien näkyvyyttä, yleisösuhdetta ja kaupallisia mahdollisuuksia voitaisiin kehittää sekä millaisia edellytyksiä tämä voisi luoda niiden ammatillistumiselle – oman analyysin ja paneutumisen arvoinen aihe tämäkin.
Mitä sitten?
Kuten artikkelissa korostetaan, media ei ainoastaan kuvaa tai heijastele ympäröivää todellisuutta, vaan myös uusintaa ja vahvistaa representaatioita. Samalla se rajaa mielikuvitustamme siitä, mikä on luonnollista, mahdollista ja oletettavaa. Toisaalta media – muiden toimijoiden ohella – kykenee halutessaan myös haastamaan vallitsevia käsityksiä, ja tätä potentiaalia naisten urheilun parissa työskentelevät pyrkivät usein hyödyntämään.
Lehtinen ja Jyrkinen toteavat, että media ja yleinen urheilukulttuuri arvostavat maskuliinisiksi miellettyjä joukkuelajeja, kuten jääkiekkoa ja jalkapalloa, joissa korostuvat voima ja fyysisyys. Naisiin puolestaan liitetään ja heiltä odotetaan tietynlaisia esteettisiä, feminiinisiksi miellettyjä ominaisuuksia, kuten kauneutta, sulavuutta ja harmoniaa.
Lehtisen ja Jyrkisen tutkimuksen pohjalta voikin tunnistaa laajemman ristiriidan: naisurheilijoihin kohdistuu odotuksia, jotka voivat olla keskenään ristiriitaisia. Naisvaltaisissa ja feminiinisiksi mielletyissä lajeissa naisten odotetaan usein vastaavan perinteistä kauneusihannetta, kun taas maskuliinisiksi mielletyissä lajeissa urheilullisuus voi haastaa käsityksiä hyväksyttävästä naiseudesta.
Voisiko siis kärjistäen sanoa, että nainen on joko liian nainen liian naismaisessa lajissa tai liian vähän nainen liian miesmäisessä lajissa ollakseen kiinnostava suurelle urheiluyleisölle (tai huippu-urheilun päättäjille)? Kärjistys ei ole tutkimuksen suora johtopäätös, vaan kuvaus laajemmasta kulttuurisesta ristiriidasta, jonka tutkimus tekee näkyväksi. Naisvaltainen laji saatetaan nähdä liian esteettisenä tai vähäpätöisenä ja toisaalla urheilija voi joutua ristiriitaan perinteisten naisihanteiden kanssa. Molemmissa tapauksissa naiseuden normit voivat rajoittaa sitä, kuinka vakavasti hänen suorituksiinsa suhtaudutaan.
Urheilun arvostuksen raamit rakentuvat pitkälti perinteisesti maskuliinisiksi miellettyjen ominaisuuksien ympärille ja naisten urheilun on yhä soviteltava paikkansa näiden raamien sisällä. Ongelma ei tällöin ole naisessa, vaan ahtaissa käsityksissä siitä, millainen urheilija ja millainen nainen voi olla.
Urheilu ei ole irrallinen muusta yhteiskunnasta, vaan siinä toistuvat samat rakenteelliset valtasuhteet ja ennakkoluulot, jotka määrittävät, kenelle tila kuuluu ja kenen arvo tehdään näkyväksi. Naisten asemaa uhkaa usein jo se, että he vaativat itselleen saman tilan, arvostuksen ja näkyvyyden kuin miehet. Esimerkiksi Leverin some-kanavilla ajoittain nähty sukupuolittunut vihapuhe on hyvin vastaavaa, kuin mitä naispoliitikot raportoivat.
Naisten urheilun aseman vahvistaminen on siis myös – ja ehkä ensisijaisesti – kulttuurinen kysymys, ja siksi sen täytyy olla feminististä. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa vahva nainen voi olla ihanne, feminiininen nainen voi olla vahva ja nainen voi olla arvokas suhteessa itseensä, ei vertailukohtana mieheen. Vasta tällöin voidaan muodostelmaluistelija nähdä yhtä markkinoitavana ja arvokkaana kuin jalkapalloilija, ja jalkapalloileva nainen yhtä markkinoitavana ja arvokkaana kuin jalkapalloileva mies.
Katse kohti tulevaa
Lehtinen ja Jyrkinen argumentoivat, ettei naisten urheiluun osata heidän aineistonsa perusteella suhtautua mediassa riittävän vakavasti. Kulttuurinen muutos on hidasta, eikä liene tarkoituksenmukaista mennä sen psykologisiin ja sosiologisiin keinoihin sen tarkemmin tässä artikkelissa, mutta myös nopeita ratkaisuja valittuihin ongelmiin on tarjolla. Yksi askel olisi panostaa urheilutoimitusten lajiosaamiseen ja mahdollistaa esimerkiksi yhteistöiden kautta laajempi ja monipuolisempi kuvaus naisvaltaisista lajeista.
Konkreettisesti tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi harjoitusten dokumentointia myös kilpailukauden ulkopuolella. Näin yleisölle voitaisiin näyttää, mitä kimaltelevien asujen takana on: rankkaa harjoittelua, toistoja, fyysisiä vaatimuksia ja tavoitteellista urheilua. Urheilullinen analyysi ja yleisön perehdyttäminen lajin yksityiskohtiin voisivat puolestaan kasvattaa ymmärrystä ja arvostusta lajia kohtaan.
Kyse ei siis ole vain siitä, kuinka paljon naisurheilusta kirjoitetaan, vaan myös siitä, miten siitä kerrotaan. Jos lajeja käsitellään ensisijaisesti esteettisenä elämyksenä, niiden urheilullinen vaativuus jää helposti sivuun.
Lehtisen ja Jyrkisen analyysi muodostelmaluistelun mediakerronnasta paljastaa monia ongelmakohtia, mutta on samalla vasta pintaraapaisu laajempaan kulttuuriseen kysymykseen.
Lienee vielä tarpeen todeta, että urheilumaailman markkinarealiteetit ovat kaikille tuttuja. Huippu-urheilu voi olla ammatti vain silloin, kun se tuottaa rahaa. Jokainen maailman laji ei varmasti siis mahdu ammattiurheilun piiriin, eikä se liene tarkoituksenmukaistakaan, mutta jokainen huippu-urheilulaji ja huippu-urheilija mahtuu kyllä arvostuksen piiriin.
Lue koko mediatutkimus täältä.
